Raskaan meren rantaan astuvat mummot
suuri huivi leuan ali solmittuna,
hennoilla, haurailla jaloillaan.
Yksin he istuvat rannalla
siirtämättä silmiään tai käsiään,
siirtämättä pilveä tai hiljaisuutta.
Säädytön meri repii ja reuhtoo,
kohottelee trumpettivuoriaan,
ravistelee sonninpartojaan.
Lempeät vanhatrouvat istuvat
kuin läpinäkyvässä laivassa
ja katselevat terroristisia aaltoja.
Minne he menevät ja missä ovat olleet?
He tulevat joka kolkalta,
he tulevat omasta elämästämme.
Nyt heillä on valtameri,
kylmä ja palava tyhjyys,
liekkien täyttämä yksinäisyys.
He tulevat kaikista menneisyyksistä,
taloista jotka tuoksuivat,
palaneista hämäristä.
Katselevat merta tai ovat katsomatta,
piirtelevät kiemuroita kepeillään
ja meri huuhtoo heidän kalligrafiansa.
Mummot kohottautuvat ja lähtevät
hennoilla linnunjaloillaan
kun pillastuneet aallot
lentävät alastomina tuulessa.
(Pablo Neruda)
