Melankolia voi olla elämänasenne, joka vaatii sisäistä voimaa: sen ymmärtämistä, että elämä on lyhyt. Viime päivät ovat sisältäneet keskikesän huikeudessaan aavistuksen syksyä. Kuin lämpimän rantaveden alta käteen osuisi kylmä sileä kivi.
Kuljin tutun kaupungin katuja: vesitorninmäeltä kirkonmäelle. Luin sankarihaudat, kävelin kivikirkkoon sisälle, istuin harmaalle penkille alttarin eteen. Alttarin molemmin puolin tuoksuivat juhannuskoivut, alttaritaulussa jaettiin viimeistä ehtoollista. Miten tyhjä kirkko! Ei ristin sielua. Vaistomaisesti taivutin pääni taaksepäin ja katselin kirkon sisäkattoa, jonka arkkitehtonisia ratkaisuja mietin kauan. Poistuessa katse siirtyi kirkon keskikäytävältä urkuihin, mykkiin, hengettömiin pilleihin. Eteisessä pysähdyin: lattialle asetettu valtava kirkonkello, kyljessään psalmin sanat, vei hetkessä vuosisatojen taakse. Aikaan, jolloin juuri tuo kello kutsui tällä paikalla olleiden kirkkojen torneista pitäjäläisiä tälle mäelle vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.
Laskeuduin rantaan. Ikivanhat meijerin rakennukset nukkuivat lumottuina väkeväksi villiintyneen luonnon keskellä. Tässä kolmantena valkoiseksi kalkittu, aavemainen tehdasmainen rakennus. Korkea kivijalka, kivenlohkareista rakennettu. Tuossa on vielä se ovi, jonka edessä olen joskus seisonut letteineni ja lettinauhoineni ja seurannut valkoisten jauhosäkkien kulkua rakennuksen sisältä ulos. Taustalla ruskea hevonen, isä sen suitsista pitämässä, hevosen perässä puinen lava, jonne vehnäsäkki heitetään. En millään muista, mitä veimme tänne vastineeksi, enkä sitä, miksi meijerin rannasta haettiin jauhoja.
Miten voisin olla tuntematta tyhjyyden käden kouristuksen? Sen rautainen kosketus siirtyy minuun tuosta myllynovesta vuosikymmenten takaa. Voisinko muka pyyhkiä olemattomiin katoavuuden? Se kaikuu kirkonkelloina yli veden ja rajojen eikä kaiku laannu, koska se on yhtynyt sydämenlyönteihini.
copyright MM
